EU:n juomavesidirektiivi uudistumassa

EFTA-maiden vaikutusmahdollisuudet uudistukseen ovat olleet vähäiset ETA-sopimuksesta huolimatta. Komissio järjesti kaksi laajaa kokousta jäsen- ja EFTA-maiden sekä lukuisten eri intressitahojen edustajille. Näissä ei keskusteltu direktiivin yksityiskohdista.
Tämän kirjoittaja on ollut Suomen edustajana 1990-94 Euroopan vesilaitosjärjestöjen organisaation EUREAU:n Veden laatu, käsittely ja vesivarat -toimikunnassa Suomen edustajana. Komissio on ottanut EUREAU:n näkemykset varsin pitkälle huomioon. EUREAU puolestaan on ehdotuksissaan ottanut huomioon Suomen erityisolot ja Suomen näkemykset ovat siirtyneet myös EU:n direktiiviehdotukseen.

Uudistamisen syyt

Nykyisen juomavesidirektiivin ehdotus annettiin jo 1975, vaikka direktiivi tulikin voimaan vasta 1980. Se on nykyoloihin vanhentunut. Lopullisen vauhdituksen direktiivin uudistamiselle antoivat Maailman terveysjärjestön WHO:n uudet juomaveden laatuohjeet, jotka julkaistiin 1993. Eri puolilta maailmaa koottujen asiantuntijoiden valmistelemat ohjeet ovat monilta osin hyvinkin erilaiset kuin nykyinen direktiivi. WHO:n ohjeet perustuvat uusimpaan saatavissa olevaan tietoon, kun EY:n direktiivi perustuu 1970-luvun käsityksiin.

Ohjeiden lähtökohta on erilainen: WHO on raja-arvoissaan pitäytynyt tiukasti terveysvaikutuksia koskeviin tieteellisiin tutkimuksiin, kun taas EY:n direktiivi sisältää muitakin kuin juomaveden terveellisyyteen liittyviä näkökohtia, esimerkiksi ympäristönsuojelullisia.
Suomen eroavuudet

Ympäristönsuojeluperusteiset, erityisesti torjunta-aineita koskevat raja-arvot, ovat aiheuttaneet uudistuksessa eniten ongelmia ja keskustelua ja todennäköisesti hidastavat uuden direktiivin saamista. Osa maista haluaa säilyttää ympäristönsuojeluraja-arvot, kun toiset haluaisivat siirtää ne muualle ja jättää juomavesidirektiiviin ainoastaan juomaveden terveellisyyttä ja käyttökelpoisuutta koskevia vaatimuksia. Paljon on keskusteltu myös lyijyn raja-arvon alentamisesta WHO:n ohjeen mukaiseksi sekä nitraatin raja-arvon säilyttämisestä.

Suomessa torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttö on ollut siinä määrin vähäisempää kuin Keski- ja Etelä-Euroopan maissa, että ongelmat ovat vain satunnaisia ja paikallisia. Vanhojen EU-maiden suuri ongelma, lyijyputkista liukeneva lyijy, ei sekään ole meillä ongelma, sillä Helsingin kaupungin maistraatti kielsi jo viime vuosisadalla lyijyputkien käytön, eivätkä ne sittemmin yleistyneet muuallakaan Suomessa.

Suomessa usein ylittyvien raudan, mangaanin, alumiinin ja fluoridin raja-arvoja ei ole käsitelty keskusteluissa. Ne eivät ilmeisesti ole Keski- ja Etelä-Euroopassa ongelmallisia.

Desinfioinnin sivutuotteille komissio esitti eräässä valmisteluvaiheessa niin tiukkoja raja-arvoja, että suuri osa Suomen pintavesilaitoksista olisi joutunut vaikeuksiin niiden takia tai ainakin niiden desinfiointiteho olisi vaarantunut. Komissio laati sittemmin kompromissiehdotuksen, jonka EUREAU hyväksyi. Se on riskitason 10-6 (yksi lisääntynyt syöpätapaus 70 vuoden aikana miljoonaa ihmistä kohti)ja WHO:n käyttämän 10-5:n välillä. - Desinfioinnin sivutuotteiden osalta Suomen tilanne on nyt täysin kansainvälisesti verrattavalla tasolla.

Vedenlaatuparametreistä

Komission direktiiviehdotukseen on sisällytetty terveysperusteisia parametreja koskevat raja-arvot, joita on neljä mikrobiologista ja 26

toisen palstan alkuun

kemiallista. Lisäksi on 18 ns. indikaattoriparametria, jotka kuvaavat veden muuta kuin terveydellistä laatua, ja joissa jäsenvaltiot voivat poiketa direktiivistä. Parametrien kokonaismäärä on vähentynyt nykyisestä 67:stä 48:aan. Kaikkia niistä ei tarvitse tutkia, jos tiedetään, ettei näitä esiinny. Tässä suhteessa ehdotus on ratkaiseva parannus nykyisen direktiivin kaavamaiseen lähestymistapaan, jonka mukaan kaikissa tapauksissa pitäisi tehdä tutkimukset saman listan mukaisesti.
Terveysperusteisen raja-arvonkaan ylittämistä ei välttämättä seuraa veden käyttökielto. Mikrobiologisten laatuvaatimusten täyttymättömyys edellyttää aina välittömiä korjauksia, mutta paikallinen viranomainen voi sallia kemiallisten parametrien raja-arvojen lievän ylittymisen kertaluonteisesti ja lyhytaikaisesti, ellei siitä aiheudu terveysvaaraa eikä vettä voida muuten hankkia. Viranoamaisella on velvollisuus tiedottaa kuluttajille raja-arvon ylittymisestä ja sen merkityksestä.

Kansallinen viranomainen voi asettaa löysempiäkin indikaattoriparametrien raja-arvoja kuin mitä direktiivissä on esitetty. Onko tällainen menettely viisasta, on eri asia.

Suomalaisia vedenkäyttäjiä saattaa rauhoittaa se, että talousveden laatu täyttää vaatimukset. Mutta rauhoittaako tieto, jos vaatimukset ovat löysemmät kuin muualla Euroopassa?

Kuluttaja mieltää juomaveden raja-arvot terveysperusteisiksi. Raja-arvon ylittäminen aiheuttaa aina suurta huolestuneisuutta. Terveysviranomaisten on lähes mahdotonta saada kuluttajia ja tiedotusvälineitä vakuuttuneiksi siitä, ettei kysymyksessä ole terveysriski silloin, kun jokin muu kuin terveysperusteinen raja-arvo ylittyy.

Juomavesidirektiivi koskee myös elintarvikkeiden valmistuksessa ja käsittelyssä käytettyä vettä. Jos Suomessa vahvistetut juomaveden laatuvaatimukset ovat löysemmät kuin muualla Euroopassa, tätä voitaisiin käyttää kyseenalaistamaan myös elintarvikkeiden laatu.
Direktiiviehdotuksen mukaan raja-arvojen tiukentaminen tai parametrien lisääminen kansallisella tasolla on sallittua.

Valvontatutkimukset ja raportointi

Nykyisen direktiivin mukaisesti valvontatutkimustiheys on pienillä vesilaitoksilla harva ja suurilla vesilaitoksilla hyvin tiheä. Tämä poikkeaa Suomen ennen ETA/EU-aikaa olleesta käytännöstä. Direktiiviehdotuksessa suurten laitosten tutkimukset tihenisivät ja pienten edelleen harvenisivat. Kansallinen viranomainen voisi tihentää tutkimuksia, mutta se todennäköisesti aiheuttaisi vastustusta vesilaitoksilla. Suomessa juuri pienillä vesilaitoksilla laatuvaatimukset yleisesti eivät tahdo täyttyä.

Ehdotuksen mukaan vesilaitosten valvontatutkimuksista tulisi julkaista raportti joka vuosi. Tämä aiheuttaisi suuren työmäärän, jonka hyöty olisi kyseenalainen. Suomessa vesilaitosten vedenlaatutietojen valtakunnallinen kokoaminen ja raportointi on toiminut jo yli 20 vuotta, kun se useimmissa muissa EU-maissa käynnistettiin vasta 1990-luvulla. Suomessa laatutiedot on koottu kolmivuosittain, ja viime vuosina käytiin vesi- ja ympäristöhallituksen kanssa keskustelua siitä, olisiko viiden vuoden välein koottava raportti ehkä riittävä.
Komission ehdotus uudeksi juomavesidirektiiviksi on ainakin Suomen kannalta ratkaisevasti parempi kuin nykyinen direktiivi. Ne vähäiset muutokset, jotka olisivat Suomen kannalta toivottavia, voitaneen saada aikaan direktiiviehdotuksen neuvostokäsittelyn aikana.

Leena Hiisvirta, STM

(90) 1601,
1.7.1995-1.4.-30.6.1995 EU:n komissio DG XI-DI