|
Tularemian eli jänisruton, Francisella
tularensis -bakteerin aiheuttaman zoonoosin taudinkuva vaihtelee
ihmisessä tartuntatavasta riippuen. Eurooppalaisen ja amerikkalaisen
bakteerikannan tiedetään myös aiheuttavan jossain määrin
erilaisen taudinkuvan. Jyrsijät ovat taudin reservuaarina.
Taudin tavallisin vektori on hyönteinen. Itämisaika on kahdestatoista
tunnista kahteen viikkoon (keskimäärin 3-5 vrk). Tularemian
tavallisimmat yleisoireet ovat korkea, usein kaksivaiheinen kuume, päänsärky
ja lihaskivut.
Peruslaboratoriokokeista CRP voi vaihdella matalista arvoista yli
200:aan. Leukosyytit ovat usein normaalit, mutta erittelylaskennassa
voi esiintyä atyyppisiä lymfosyyttejä ja Monotest voi
olla positiivinen. Hyönteisen välittäessä taudin
ihmiseen syntyy pistoskohtaan haavauma ja tulehdus leviää
paikallisiin imusolmukkeisiin (ulsero-glandulaarinen muoto). Tätä
tautimuotoa esiintyy pääasiassa loppukesällä ja
varhaissyksyllä. Sen lisäksi saastuneet marjat, esimerkiksi
mansikat ovat aiheuttaneet satunnaisesti tularemian suun alueella (oro-faryngaalinen
muoto).
Myöhemmin syksyllä metsästäjien tartunnat ovat
tavallisia. Tällöin tauti tarttuu enimmäkseen saastuneesta
jäniksestä tai muusta eläimestä suoraan tai hyönteisen
pistosta (ulsero-glandulaarinen muoto). Sairaan jäniksen liha tartuttaa
pakastettunakin ennen kuumentamista.
Keväisin tularemiaa on esiintynyt piisamin pyytäjillä
(ulseratiivinen/ulsero-glandulaarinen). Alkukesän tyypillinen tularemia
on maanviljelijän saastuneiden heinien tai rehujen pölystä
hengitysteitse saama keuhkotularemia. Silmän sidekalvon kautta
tarttuva tularemia esiintyy tyypillisesti okulo-glandulaarisena muotona.
Glandulaarisessa tularemiassa pistohaavaumaa ei ole todettavissa. USA:ssa
puhutaan tyfoidaalisesta muodosta, joka käytännössä
vastannee keuhkotularemiaa.
toisen palstan alkuun
|
|
Suurta vuosivaihtelua
Tularemiaan sairastuneiden määrä vaihtelee vuosittain
tavattomasti epideemisen tilanteen mukaan. Vuosivaihtelua aiheuttavat
monet eri tekijät, kuten jänis- ja myyräkantojen vahvuus
sekä vektoreina toimivien hyönteisten määrä,
mikä puolestaan riippuu mm. säistä. Runsaina tularemiavuosina
raportoidaan yleensä paljon myös eläimistä, esimerkiksi
kuolleista jäniksistä.
Tularemiaa esiintyy periaatteessa koko Suomessa. Ilmoitettavana tartuntatautina
tularemian esiintyvyydestä on tilastoja pitkältä ajalta.
Suomessa on viimeisen kahdentoista vuoden aikana raportoitu tularemiaa
koko maan alueelta Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Perinteisiä endeemisiä
alueita ovat Pohjois-Savo ja Pohjois-Pohjanmaa. Myös Keski-Suomi
näyttää muuttuvan endeemiseksi alueeksi. Alueellisiin
eroihin tularemian esiintyvyysluvuissa on vaikuttanut ennen kaikkea
taudin tunnistamisvaikeus, mutta mahdollisesti myös erilainen ilmoittamisaktiivisuus.
Epämääräisen kuumetaudin hoidoksi on voitu antaa
esimerkiksi tetrasykliinikuuri ilman varsinaista diagnoosia, jolloin
tularemiakin on tullut hoidetuksi. Osa sairastumisista näyttää
hoituvan ilman mikrobilääkettäkin.
Tularemian, varsinkin ulsero-glandulaarisen muodon, diagnoosi on helppo
ainakin epidemian aikana tautia tuntevalle lääkärille.
Diagnoosi voidaan varmistaa vasta-ainetutkimuksella. Pariseerumien jälkimmäinen
näyte tulisi ottaa vasta kolme viikkoa oireiden alkamisesta hitaahkosti
ilmaantuvien vasta-aineiden vuoksi. Aikuisten tularemien hoitoon käytetään
ensisijaisesti doksisykliiniä tai kinoloneja. Lasten hoitokäytäntöä
tutkitaan parhaillaan.
Hannu Syrjälä, Jukka Luotonen, OYKS
(981) 315 2011
|
