|
Ensimmäinen huumeaalto kohtasi Suomea 1969-1974.
Silloin hyvin menestyneet nuoret aloittavat klassisten huumeiden, lähinnä
kannabiksen ja LSD:n käytön suurimmissa kaupungeissamme. Useimmiten
oli kyse kokeilukäytöstä ja huumeiden käyttö
jäi. Huumeaalto vaimeni ja ongelma näytti tasaantuneen lähes
kahdeksi vuosikymmeneksi. Vähenevän ongelman johdosta ei maassamme
panostettu huumeongelman hallintaan tähtääviin järjestelmiin,
kuten tiedonkeruu-, seuranta- ja hoitojärjestelmiin. Hiljaisina
vuosikymmeninä kannettiin enemmän huolta reseptilääkkeiden
väärinkäytöstä kuin varsinaisten huumausaineiden
käytöstä. Osa ensimmäisen aallon huumeenkäyttäjistä
kuitenkin kroonistui ja sulautui alkoholin ja lääkkeen käyttäjien
valtavirtaan. He ovat olleet terveyspalvelujen suurkuluttajia jo kahden
vuosikymmenen ajan ilman systemaattista seurantaa.
Nyt 1990-luvun alussa ollaan yksimielisiä siitä, että
Suomi ratsastaa toisen huumeaallon harjalla. Maassamme on eri mittareiden
mukaan pahin huumetilanne kautta aikojen. Huumeiden käyttö
on kuitenkin toistaiseksi vähäisempää kuin Pohjoismaissa
ja Keski-Euroopassa. Täällä päihdeongelmien erityispiirteenä
on huumeiden, lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö.
toisen palstan alkuun
|
|
Ongelman "eurooppalaistuessa" on mahdollista,
että se saa erilaisia, entistä vakavampia piirteitä.
Keski-Euroopassa ongelman ytimen muodostavat sosiaalisesti ongelmallisimmat
heroiinia ja sen sukuisia aineita käyttävät narkomaanit.
Heidän määränsä on Suomessakin lisääntymässä.
Vaikka yhteiskunnan kokonaisvaltainen hoito onkin parasta huumeongelman
hoitoa, tarvitaan myös erityistoimia. Huumeongelman edetessä
on pikemminkin ryhdistäydyttävä kuin nöyrryttävä.
Sairaanhoidon resursseja kohdennettaessa huumeongelmaisten hoito on
otettava entistä vakavammin esiin. Keskustelu huumeongelman kiistakysymyksistä,
kuten ilmaisruiskujen jakelusta tai metadoniylläpitohoidosta on
käynnistettävä. Huumeongelman laajuus tulee selvittää
luotettavin menetelmin. Myös huumeongelmaisten hoidon järjestämistä
Suomen erityisoloissa on selvitettävä ja hoitopaikkojen väliseen
jatkuvuuteen kiinnitettävä huomiota. Edelleen pitää
kehittää menetelmiä tunnistaa ne henkilöt, joilla
on riski jäädä huumekoukkuun joko geneettisistä
tai ympäristöllisistä syistä johtuen. Toisaalta
pitää selvittää ne narkomaanien erityispiirteet,
jotka ennustavat onnistumista erilaisissa hoito-ohjelmissa. Huumeongelman
tehohoitoon kuuluu raju panostus huumetutkimukseen.
Timo Seppälä, KTL
Antti Holopainen, Kettutien A-poliklinikka
|
