Suomalaisten terveys - 4

Kuolleisuus

Suomalaisten elinaika on pidentynyt koko tämän vuosisadan ajan. Vielä 1970-luvun alussa suomalaisten miesten kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri lähinnä sepelvaltimotaudin yleisyyden vuoksi, mutta sen jälkeen tilanne on huomattavasti parantunut. Nykyään miesten odotettavissa oleva elinaika (72,8 vuotta) on enää 2-3 vuotta lyhyempi kuin Ruotsissa ja muissa Euroopan pitkäikäisimmissä väestöissä, ja naisten elinaika (80,2 vuotta) on vielä lähempänä Euroopan kärkeä.

Kuolleisuudessa on edelleen suuria eroja alueiden ja sosiaaliryhmien välillä. Miesten keskuudessa erot ovat erityisen suuret: työntekijät kuolevat noin kuusi vuotta nuorempina kuin ylemmät toimihenkilöt ja perusasteen koulutuksen saaneet lähes seitsemän vuotta nuorempina kuin korkea-asteisen koulutuksen saaneet. Itäsuomalaisten miesten elinaika on kaksi - kolme vuotta lyhyempi kuin länsisuomalaisten ja neljä vuotta lyhyempi kuin ahvenanmaalaisten. Sukupuolten välinen kuolleisuusero on hitaasti kaventunut, mutta miehet kuolevat yhä runsaat seitsemän vuotta nuorempina kuin naiset.

Kuolleisuuden vähenemisen tärkein syy on ollut verenkiertoelinten sairauksien aiheuttaman kuolleisuuden pieneneminen, joka on ollut nopeinta koulutetuimmilla. Todennäköisesti sekä miesten että naisten elinajan odote edelleen pitenee. Uhkana on kuitenkin väestöryhmien välisten suhteellisten kuolleisuuserojen kasvu.

Sairastavuus

Suomessa terveytensä arvioi huonoksi tai melko huonoksi suurempi osa aikuisista kuin muissa Pohjoismaissa. Samansuuntainen ero näkyy ilmoitetussa pitkäaikaissairastavuudessa. Terveyden koetaan heikkenevän erityisesti 45. ikävuoden jälkeen. Itä- ja Pohjois-Suomessa terveytensä huonoksi kokevien osuus on edelleen suurempi kuin muualla maassa. Perustason koulutuksen saaneet kokevat terveydentilansa huonommaksi kuin enemmän koulutetut.

toisen palstan alkuun

Keski-ikäisten suomalaisten kokema terveydentila näyttää parantuneen 1970-luvun lopulta asteittain. Pitkäaikainen sairastavuus on kuitenkin yleistynyt erityisesti lapsilla ja nuorilla lähinnä siksi, että yhä useampi ilmoittaa sairastavansa jotakin allergista tai hengityselinten sairautta. Tämä johtuu osaksi palvelujen käytön lisäyksestä ja hoitokäytäntöjen muutoksista.

Toimintakyky

Toiminnanvajavuudet yleistyvät iän karttuessa ja 65 vuotta täyttäneistä jo yli viidesosalla on päivittäistä toimintaa rajoittavia haittoja, yleisimmin liikkumisvaikeuksia. Työikäisestä väestöstä lähes yhdeksän prosenttia on työkyvyttömiä ja kolmasosalla on ainakin joitakin työkyvyn rajoituksia.

Sekä toimintakyvyn että työkyvyn vajavuudet ovat yleisimpiä Itä- ja Pohjois-Suomessa, lyhyen koulutuksen saaneilla ja fyysisesti kuormittavia töitä tekevillä. Sairaana vietettävä osuus elinajasta on naisilla selvästi suurempi kuin miehillä, mutta myös toimintakykyisten elinvuosien määrä on naisilla suurempi kuin miehillä, lukuun ottamatta korkeasti koulutettujen ryhmää.

Väestön toimintakyky näyttää jonkin verran parantuneen 1970-luvulta lähtien. Sairauspäivät ja sairaudesta johtuvat poissaolot työstä ovat vähentyneet. Etenkin verenkiertoelinten ja hengityselinten taudit ovat nopeasti vähentyneet. Sen sijaan mielenterveysongelmissa ja tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa ei näy myönteistä kehitystä. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus on kasvanut 1980-luvun puolivälistä. Tuolloin tulivat käyttöön yksilölliset varhaiseläkkeet. Alle 55-vuotiaassa väestössä eläkkeensaajien osuus on pysynyt ennallaan 1980-luvun alusta lähtien.

Vaikea-asteisen sairauden vähenemisen ansiosta väestön fyysinen toimintakyky todennäköisesti edelleen paranee kaikissa ikäryhmissä. Väestön vanheneminen merkitsee kuitenkin sitä, että toiminnanvajavuuksista kärsivien määrä suurenee ja yhä useampi tarvitsee ulkopuolista apua kyetäkseen asumaan kotona.

Seppo Koskinen, KTL
(09) 474 4762, seppo.koskinen@ktl.fi

Arpo Aromaa, KTL