Oikea hoito selkäpotilaalle oikeaan aikaan

Valtaosalla potilaista on siis selkävaivoja, ei tautia. Suuri osa selkävaivoista hoidetaan kunnallisen terveydenhuollon ulkopuolella. Hoitovaihtoehtoja on runsaasti; myös itsehoito on tavallista. Kun potilas tulee kysymään lääkäriltä, onko hänellä vakava tauti vai ei ja mikä hoito parantaisi tai lievittäisi oireita, hänellä on tavallisesti takanaan useita hoitokokeiluja. Toisaalta selkäpotilaan hoitoon usein paneudutaan huolellisesti vasta, kun ongelma aiheuttaa sairasloman tarpeen. Silloin lääkäri jo miettii kokemuksensa perusteella työkyvyttömyyden riskiä ja saattaa keskittyä pitkäaikaisennusteeseen akuutin ongelman hoidon kustannuksella. Myös tiedot selkäsairauksien primaari- ja sekundaariehkäisystä ovat niukat.

Suomalaisen hoitojärjestelmän rakenteellinen kattavuus on riittävä, mutta diagnostiikan ongelmat johtavat vaihteleviin hoitokäytäntöihin. Yhtenäisen toimintamallin puute haittaa tehokkuutta. Hoidon alueelliset vaihtelut sairaalahoitojaksojen osalta ovat kolminkertaiset. Avohoidon osalta tietoja ei ole saatavissa, mutta sielläkään tilanne tuskin eroaa muista sairauksista, joiden hoidossa on osoitettu huomattavaa paikallista vaihtelua ja hoitosuosituksista poikkeavaa hoitoa.

Selkäpotilaan urakehitys

Selkäpotilaan urakehitys jakautuu neljään jaksoon: terve selkä, satunnaiset kipujaksot, alkava kroonistuminen ja selkäkroonikko.

toisen palstan alkuun

Terveydenhuoltojärjestelmällä on selkävaivaiselle potilaalle melko vähän tarjottavaa uran eri vaiheissa. Selkäsairauksien ehkäisyyn on niukasti tehokkaita keinoja: nostojen välttäminen, hyvä nostamistekniikka ja työpaikkaviihtyvyyden parantaminen. Sekundaariehkäisy edellyttäisi taitoa tunnistaa potilaat, joiden selkävaiva pitkittyy tai toistuu. Kroonistuvan selkävaivan hoidon koordinaatio voisi olla yhden ammattilaisen vastuulla. Ohjattu itsehoito voisi astmaatikon tapaan sisältää itse toteutettavia hoitoja oireiden pahenemisen varalta.

Selkäpotilaasta kiinnostutaan toden teolla, kun työkyky on uhattuna. Vaikuttavien hoitojen valikoima vain on niukka. Selkävaivoissa psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden merkitystä korostetaan, mutta kivun ja toimintakyvyn heikkenemisen astetta ei toistaiseksi kuvata systemaattisesti ja vertailukelpoisesti kuten esim. sepelvaltimotautia sairastavilla. Kipulääkkeen kulutusta ja toimintakykyä olisi kuitenkin helppo seurata kvantitatiivisesti. Se voisi helpottaa selkäpotilaiden kivun, toimintakyvyn ja työkyvyn käsitteellistä erottamista.

Hoitojärjestelmän kehittämismahdollisuuksia

Selkävaivojen luonnollisen kulun seuranta, diagnostiikan tarkentaminen ja eri hoitomenetelmien vaikuttavuuden arviointi auttaisivat hoitokäytäntöjen yhtenäistämisessä. Suomen hyvä tilastojärjestelmä antaa edellytyksiä terveyspalvelujen vaikuttavuuden seurantaan. Kun spinaaliset taudit ja iskias on suljettu pois, saattaisi lihasjännitysten ja lihasepätasapainon korjaus fysioterapeutin ohjauksessa suojata kipukierteeltä. Väestön tietoa selkävaivojen luonteesta ja hoitovaihtoehdoista tulisi lisätä itsehoidon tehostamiseksi.

Tyypillinen selkäpotilas ei ole pitkiä sairaslomia tarvitseva eläkehakuinen henkilö. Terveydenhuollon aktiivinen ja toimintakykyä tukeva asenne selkävaivan ensi oireista alkaen ja selkäpotilaan pitkäaikaishoidon suunnittelu ovat nykyaikaa.

Marjukka Mäkelä, Stakes

(09) 39 671, marjukka@stakes.fi