|
On oikeastaan aika hämmästyttävää, että jokaiselle kansalaiselle kuuluva
oikeus yksityisyyteen on ollut perusoikeutena voimassa vasta vuodesta
1995. Jokaisen fyysinen koskemattomuus sen sijaan perustuu pitkään ja
vakiintuneeseen oikeuteen.
Ajassa on liikkunut ja liikkuu perustrendejä. Olemme käyneet tietoyhteiskuntaan.
Atk:n aikanaan tapahtunut käyttöönotto ja sen käytön nopea kehittyminen
ovat merkinneet laajojen ja mitä moninaisimpien tiedostojen ja tietokantojen
syntymistä. Kehittyvä tietotekniikka mahdollistaa henkilötietoja sisältävien
suurten tietomassojen hallitsemisen. Tieto on valtaa, ja vallan tulisi
olla demokraattisesti kontrolloitua. On tarvittu lainsäädäntöä yksityisyyden
suojan turvaksi. Toisaalta on tunnustettava, että henkilörekisterien
käyttö on useinkin perusteltu ja tarpeellinen osa yhteiskunnan ja hallinnon
toimintaa. Tutkimus, tilastointi ja suunnittelu palvelevat yhteiskunnan
kehittämistä. Ilmiöiden ja ongelmien tunnistaminen ja ratkaiseminen
auttavat myös rekisteröityjä. Olemme tulossa, ellemme tässä tietovirtojen
ajassa jo ole, ymmärrysyhteiskuntaan. Uutena piirteenä rekisterinpitotoiminnassa
esiintyy malli, jossa kansalaiset itse, suostumuksensa mukaisesti, ilmoittautuvat
eri rekistereihin, kuten esimerkiksi kanta-asiakasjärjestelmiin ja erilaisiin
verkkopalvelutoimeksiantoihin.
Nykyisen tietosuojalainsäädännön tehtävä on osoittaa ratkaisumallit
yksityisyyden suojan ja yhteiskunnallisten ja yksityisten tiedontarpeiden
välisiin ristiriitoihin ja siten turvata toimivan yhteiskunnan tiedolliset
vaatimukset.
Tilastokeskus julkaisi kesällä 1997 katsauksia-sarjassaan tietosuojaa
koskevan tutkimuksensa tulokset. Sen mukaan, voimakkaasti yleistäen,
yli puolet kansalaisista ei ollut huolissaan tietosuojastaan. Huolestuttavaa
oli, että vastaajista ainoastaan noin kolmannes tiesi ylipäänsä tietosuojalainsäädännön
olemassaolosta. Tiedämmekö, mihin annamme suostumuksemme ja mihin suostumuksemme
ulottuu?
toisen palstan alkuun
|
|
Tarkastelukulman valinta houkuttaa asettamaan kysymyksen
otsikossa esitetyllä tavalla. On kuitenkin mahdollista, että olemassa
olisi kolmaskin vaihtoehto. Ehkei rekisterinpitotoiminta aina aiheuta
uhkaa yksityisyydelle ja ehkei kaiken kohdalle osuvan tiedon sullominen
rekisteriin ole rekisterinpitäjän kannalta tarpeellista, aarteesta puhumattakaan.
Ehkä asetelma ei aina olekaan mustavalkoinen. Asia muuttuu monessakin
mielessä mielenkiintoiseksi. Miten ja kenen arvoilla arvioimme tarpeellisuuden,
sillä kysymys on yhteiskunnallisesta arvovalinnasta? Mielipiteitä on
yhtä monta kuin on niiden esittäjiäkin.
Ei lainsäädäntö, eikä edes EU:n tietosuojadirektiivikään, määrittele
yksityisyyttä. Kuitenkin oikeus yksityisyyteen on perusoikeus. Tarvitsemme
siis jonkinlaisen mittatikun voidaksemme turvata tuon perusoikeuden
toteutumisen ja samalla huolehtia yhteiskunnan tietohuollon toteutumisesta.
Mittaria haettaessa eräs lähestymistapa on tunnistaa se oikeushyvä,
joka kätkeytyy yksityisyyteen.
Tietosuojassa ei ole, toisin kuin usein luullaan, ensisijassa kysymys
tietojen suojaamisesta tai jopa salaamisesta. Sen sijaan suojelun kohteena
on ihminen itse ja se, mitä inhimilliseen elämäämme kuuluu ja jota laiton
rekisterinpitotoiminta uhkaa. Suojeltavia perusarvoja ovat mm. oikeus
elää elämäänsä muiden siihen tarpeettomasti puuttumatta, oikeus tulla
kohdelluksi kunnioittavasti ja arvokkaasti sekä oikeus tietää tietojen
käsittelystä. Myös reagointikeinojen olemassaolo on turvattava.
Kun nuo inhimillisen elämänlaadun tekijät huomioidaan rekisterinpitotoiminnassa,
ei otsikon kysymykseen liittyvää vastakkainasettelua välttämättä olekaan.
Reijo Aarnio, tietosuojavaltuutettu
|
