|
Sairaalan vuodeosastolle tulevista joka kahdeskymmenes saa sairaalainfektion.
Ja silti kaikki on kunnossa. Sairaalainfektioiden parissa työskenteleville
tämä ei ole uutinen. Mutta monen terveydenhuollon ammattilaisenkin on
vaikea uskoa näitä lukuja, vielä vähemmän potilaiden tai heidän omaistensa.
On hyvä, että potilailla on luottamus sairaalaansa, mutta samalla puuttuu
tärkeä painostusryhmä sairaalainfektioiden torjunnan tehostamiseksi.
Mitattiinpa sairaaloiden tuottavuutta millä tahansa merkittävällä mittarilla
kuten terveyden edistämisellä, kustannus-tehokkuudella tai kustannus-vaikuttavuudella,
sairaalainfektioiden ehkäisyn onnistuminen on kaiken a ja o. Lukuisat
tutkimukset ja selvitykset viittaavat kaikki samaan suuntaan; sairaalainfektioiden
ehkäisyyn pannut markat tuovat itsensä monin verroin takaisin. Tätäkin
tärkeämpää on, että ehkäisyssä puhutaan potilaan oikeudesta parhaaseen
mahdolliseen hoitoon.
Itse asiassa mikään taho ei ole vakavasti kyseenalaistanut edellä esitettyjä
lukuja tai periaatteita. Mutta onko tämä näkökulma saanut riittävästi
huomiota sairaaloissamme? Suomessa on tehty ratkaisu, jossa infektioiden
ehkäisy lepää koko terveydenhoitohenkilökunnan hyvän koulutuksen ja
positiivisten asenteiden harteilla. Toisin kuin monessa Euroopan maassa
ja Yhdysvalloissa, meillä ei ole sairaaloihin perustettu suurta infektioiden
ehkäisyn ammattilaisten armeijaa (hygieniahoitajia, infektiolääkäreitä,
kliinisiä mikrobiologeja). Tietysti onkin niin, että vain ne, joiden
toiminta voi johtaa sairaalainfektioon, voivat niiden synnyn myös estää.
Suomen tie on kuitenkin idealistin valinta. Tosin tien valinnan syy
tuskin on ollut idealismi vaan raha. Ainakin lyhytnäköisesti kulujen
vähyys säästää rahaa. Samalla Suomen järjestelmä on kuitenkin haavoittuva.
Se antaa vain niukasti joustovaraa poikkeusoloissa, suurten infektioepidemioiden
yhteydessä.
Vain pieni osa, vähemmän kuin viisi prosenttia sairaalainfektioista
syntyy osana epidemiaa. Isojakin epidemioita on kuitenkin koettu 1990-luvun
Suomessa. Näissä torjuntajärjestelmämme haavoittuvuus on tullut esiin.
Kun sairaalainfektioiden torjunnassa liikkuu normaalioloissa hyvin vähän
rahaa, pientenkin epidemioiden aiheuttamat lisäkulut yllättävät sairaalan
taloushallinnon. Joitakin vuosia sitten yksi MRSA-bakteeria kantava
(kolonisoitunut) lapsi aiheutti sairaalallemme 250 000 markan suorat
lisäkustannukset muutaman viikon hoidon aikana. Pääasiassa palkkakulut
lisääntyivät, kun potilaalle oli järjestettävä omaa hoitohenkilökuntaa.
Useiden suomalaisten 1990-luvun sairaalainfektioepidemioiden vaikutukset
ovat olleet aivan eri luokkaa. Niiden vuoksi on jouduttu sulkemaan yksiköitä
ja ne ovat aiheuttaneet useiden miljoonien markkojen suoria lisäkuluja
uhrisairaaloille. Niissä on jouduttu
toisen palstan alkuun
|
|
supistamaan (terveyttä) tuottavaa toimintaa eikä
aina aivan hallitulla tavalla.
Epidemioiden määrätietoinen juuriminen on velvollisuus. Epidemiat jäävät
harvoin yhden yksikön sisäiseksi ongelmaksi. Ne leviävät henkilökunnan
ja potilaiden mukana myös muille osastoille sekä ympäröiviin sairaaloihin
ja laitoksiin. Karvaita kokemuksia on saatu erityisesti moniresistenttien
bakteerien (MRSA, VRE) leviämisestä. Sairaalainfektioepidemioiden torjunta
on kustannettava sairaalan yhteisistä varoista. Houkuttelevaa olisi
vakuuttaa sairaala epidemioiden varalta, mutta se ei tietenkään vapauttaisi
infektioiden ehkäisyyn panostamiselta.
Epidemiatilanteissa tarvitaan nopean reagoinnin tueksi selviä käskysuhteita.
Muodollisesti valta on sairaalan johdolla, mutta käytännössä isojakin
päätöksiä on voitava alustavasti tehdä sairaalahygieniatoimikunnassa
ja sitäkin alempana. Toimeenpanevien on parin tunnin sisällä voitava
sulkea leikkaussaleja, rajoittaa potilaiden ottamista hoitoon ongelmaosastoille,
poistaa työntekijöitä (epäiltyjä bakteerin kantajia) työpaikalta jne.
Tämä ei onnistu pelkällä henkilökohtaisella arvovallalla. Sairaalassa
on syytä olla asiantuntijaryhmä, joka tilapäisesti omalla päätöksellään
käyttää johtavan lääkärin valtaa.
Sairaalainfektioiden arkipäivän ehkäisyyn panostaminen ei saa olla
yksikölle maksullista eikä edes vapaaehtoista. Maksullisuus rohkaisisi
yksiköitä hakemaan säästökohteita juuri täältä ja luottamaan hyvään
onneen. Verrataanhan sairaaloiden tehokkuutta nykyään pääasiassa suoritteiden
määrissä ja niiden halpuudessa, ja näistä on hankala tinkiä. Sairaalahygieniasta
nipistäminen harvoin kolahtaa omaan nilkkaan, mutta se polkee potilaiden
oikeuksia.
Tutkimuksissa on todettu, että moniresistentit bakteerit leviävät osastoilla
sitä helpommin, mitä vähemmän hoitohenkilökuntaa sairaalan osastolla
on potilasta kohti ja mitä pienempi osa hoitajista on koulutettuja ja
osaston vakituista henkilökuntaa. Miltä tämä kuulostaa, kun tiedetään,
että erikoissairaanhoidon resurssit eivät lähivuosina ainakaan lisäänny
ja työnantajat ovat haluttomia vakinaistamaan virkasuhteita. Henkilökunnan
koulutuksesta tinkiminen olisi hölmöläisen säästökohde. Sairaalahygienian
koulutus on luonteeltaan ohjaamista ja toteutuu parhaiten sairaalan
koulutusohjelmalla.
Sairaalainfektioepidemioista on aina aktiivisesti ilmoitettava väestölle,
ja ne saavat helposti julkisuutta. Yhden huonosti hallitun sairaalainfektioepidemian
vuoksi sairaala voi menettää vuosikausiksi luottamuksen jäsenkuntiensa
ja asiakkaittensa silmissä. Potilaiden perusturvallisuudesta huolehtiminen
on eettisesti velvoittavaa, viisasta ja taloudellisesti kannattavaa.
Sairaaloiden tulisi kilpailla sairaalainfektioiden torjunnan tehokkuudella.
Jukka Lumio, TAYS
|
