Kuluttajien luottamuksen katoamisesta näyttää seuraavan, että hallitukset menettävät luottamuksen sekä toisiinsa että yhteisöön. Mitä kaukaisemmasta jäsenmaasta on kyse, sitä varmempia ollaan sen viranomaisten kyvyttömyydestä ja lahjottavuudesta. Vaikeaselkoiset yhteisösäädökset elintarvikealalla ovat vain kompromissien kompromisseja. Taudit jatkavat leviämistään rajoista piittaamatta. Yhtälö näyttää ratkaisemattomalta.

Kuluttajan osaksi elintarvikeketjussa jää tuotteiden ostaminen, ketjun osallisuudesta ei voi juuri puhua. Kuluttaja miettii, voiko elintarvikkeeseen liittyvä riski toteutua juuri hänen lautasellaan olevassa tuotteessa, kun ei ole tietoa siitä, mitä tuotteeseen on pantu. Avain tämän ongelman ratkaisuun on jäljitettävyys ja avoimuus. Tuttu alkuperä ja tuotantotapa voivat lisätä luottamusta. 

Elintarvikkeiden terveysriskin suuruus riippuu sekä vaaran toteutumisen todennäköisyydestä että seurausten vakavuudesta. Moderni elintarviketuotanto vaikuttaa molempiin. Elintarvikkeiden prosessointi- ja säilyvyysajat ovat huomattavasti pidentyneet: vain kehitysmaissa tuore liha tarkoittaa edelleen elävää eläintä.. Elintarvikkeiden massatuotanto levittää riskin tehokkaasti ja laajalle. Menneisyys ei kuitenkaan ollut sen turvallisempi. Vaarat kävivät toteen nykyistä useammin, kohdistuivat pieniin ryhmiin ja usein kuolettavasti. Paluuta menneeseen ei ole, vaikka paikallisella käsityöläismäisellä elintarviketuotannolla on aina paikkansa ja markkinarakonsa. 

Vuosikymmenten aikana hiottua EU-säädösten rakennelmaa ei ole tarpeen vielä heittää romukoppaan, varsinkaan, kun vaihtoehtona on paluu tulleihin ja huonosti kätkettyyn protektionismiin. Järjestelmää on sen sijaan kehitettävä. Yhteisölainsäädäntö on pätevää alueilla, jotka tunnetaan hyvin  ja joista on laajaa yhteistä kokemusta. Ongelmia on sellaisten kriisien käsittelyssä, jotka kattavat koko elintarvikeketjun. EU on myös varustautunut huonosti kokonaan uusiin tai uudessa muodossa esiintyviin vanhoihin riskeihin. Kriisin sattuessa korjausliikkeet ovat näyttäviä ja kalliita poliittisia hankkeita, joita on vaikea perustella.

BSE-ongelmassa EU:n komissio on päätynyt kysymään yhteisön tieteelliseltä ohjauskomitealta mielipidettä asetettujen tuontikieltojen perusteltavuudesta ja mahdollisten yhteisten suojatoimien tarpeesta. Turvautuminen riippumattomiin tutkijoihin on varmasti viisasta tässä tilanteessa. Se voisi olla ratkaisu myös kriisien ennakointiin. Tätä yhteisö nyt yrittää hankkeessaan, jolla tähdätään Euroopan elintarvikeviranomaisen perustamiseen. Monet ovat vaatineet, että uudelle viranomaiselle pitäisi antaa lainsäädäntötehtäviä, siis juuri niitä, missä yhteisö on epäonnistunut. Päätöksenteko punnituista vaihtoehdoista tulee kuitenkin jättää niille, jotka pystyvät kantamaan yhteiskunnallisen vastuun päätöksistään. Tutkijoiden luovuutta ei ole syytä kahlita päätöksentekovastuulla.