Ensimmäisen osatyön ehdokasgeeni, asetyylitransferaasi-2 (NAT2), ei sisälly kumpaankaan edellä mainituista tutkimusalueista. Historiallisesti NAT2 oli ensimmäinen entsyymi, jonka aktiivisuuden havaittiin vaihtelevan ihmisten välillä. Noin puolella eurooppalaisista tämä maksaentsyymi asetyloi vierasaineita nopeasti ja noin puolella asetylaatio tapahtuu hitaasti. NAT2 osallistuu tiettyjen lääke- ja vierasaineiden (esimerkiksi isoniatsidi, hydralatsiini, kofeiini) metaboliaan. Asetylointinopeuden vaihtelu johtuu NAT2-alleelin mutaatioista, joita tunnetaan toistakymmentä.

Neljä NAT2:n alleelia (nopea dominantti alleeli ja kolme hidasta alleelia) määritettiin 214 aikuiselta tyypin 1 diabeetikolta, joista 83:lla ei ollut merkkejä munuaistaudista (yövirtsan albumiinieritys <20 µg/min), 58:lla oli alkava munuaistauti eli mikroalbuminuria (albumiinieritys 20-200 µg/min) ja 73:lla oli varsinainen munuaistauti (albumiinieritys >200 µg/min). Yllättäen tupakointi vaikutti tutkimustuloksiin. Havaitsimme, että tupakoimattomilla nopeilla asetyloijilla oli 3-kertainen riski kuulua munuaistautiryhmään verrattuna hitaisin asetyloijiin. Tupakoivilla puolestaan riskisuhdeluku oli päinvastainen 0.3, joten heillä nopea asetylointi vähensi nefropatian riskiä. Tulos on esimerkki geeni-ympäristö -interaktiosta, jossa ympäristötekijä (tupakointi) muokkaa geenin patogeneettistä merkitystä. 

Nefropatia luokitellaan mikroangiopatiaksi retino- ja neuropatian ohella. Immunologiset mekanismit ovat osallisina angiopatioiden patogeneesissä. Tämä koskee erityisesti makroangiopatiaa. Esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien patogeneesissä ovat hapettunut LDL ja sitä sitovat vasta-aineet keskeisiä vaikuttajia. Makroangiopatian riski on kohonnut diabetespotilailla yleensä ja nefropatiapotilailla erityisesti (jopa 10-kertaiseksi). Diabeteksessa kohonnut veren sokeri on lisärasite LDL:lle hapettumisen ohella. Toisessa osatyössä tutkimme hapettunutta ja glykoitunutta LDL-kolesterolia sitovia vasta-aineita 153 tyypin 1 diabeetikolta, jotka jakautuivat jälleen kolmeen ryhmään (ei nefropatiaa, mikroalbuminuria ja varsinainen nefropatia). Havaitsimme, että hapettunutta LDL-kolesterolia sitovien kiertävien vasta-aineiden määrä korreloi käänteisesti diabetestasapainoa kuvaavan glykoituneen hemoglobiinin kanssa. Tämä löydös viittaa immuunikompleksien muodostumiseen sitä useammin mitä huonompi diabetestasapaino on. Glykoitunutta LDL:ää sitovien vasta-aineiden määrä ei korreloinut diabetestasapainoon tai nefropatian olemassaoloon.

Perifeerisen veren mononukleaariset valkosolut ovat keskeisiä immuunijärjestelmän soluja. Transformoiva kasvutekijä-?1 (TGF-?1) puolestaan on keskeinen sytokiini monissa fibroottisissa sairauksissa, ja diabeetikoilla sitä erittyy virtsaan. Kolmannessa osatyössä TGF-?1-eritystä mitattiin mononukleaarisista valkosoluista 52 diabeetikolta, joista 30:llä ei ollut munuaistautia, 12:lla oli mikroalbuminuria ja 10 potilaalla varsinainen nefropatia. Perifeerisen veren valkosolujen TGF-?1-eritys oli korkein nefropatiaryhmässä, mutta eritys ei korreloinut virtsan albumiinieritykseen, joten suoraa yhteyttä nefropatiaan ei voitu havaita. 

Neljännessä osatyössä TGF-?1-eritystä virtsaan mitattiin 113 nuorelta diabeetikolta. Vertailuproteiinina oli ?1-mikroglobuliini, jonka eritys virtsaan heijastaa munuaistubulusten reabsorptiokapasiteettia. Kolmasosalla nuorista diabeetikoista TGF-?1-eritys oli verrokkeja korkeampi, vaikka albumiinieritys virtsaan oli vielä normaali. TGF-?1 korreloi ?1-mikroglobuliinieritykseen ja virtsan glukoosimäärään, mikä viittaa tubulaariseen häiriöön TGF-?1-erityksen taustalla. 

Väitöskirjan tutkimusaiheet liikkuivat nefropatiatutkimuksen päälinjojen ulkopuolella. Työt havainnollistivat kuinka monet yksityiskohdat voivat vaikuttaa diabeettisen nefropatian kulkuun. On mahdollista, että kuva diabeettisen nefropatian patogeneesistä on vielä paljon monimutkaisempi kuin mitä tällä hetkellä pystytään hahmottamaan.