Tartuntataudeille etsitään yhtenäisiä tapausmäärittelyjä EU:ssa |
||
|
KTL, Infektioepidemiologian osasto (09) 4744 8403, pauli.leinikki@ktl.fi |
||
|
EU:n puitteissa tapahtuvaa tartuntatautien seurantaa ja valvontaa tehostetaan ja yhdenmukaistetaan verkottamalla jäsenmaiden järjestelmiä yhteen. Tärkeimpien tautien kohdalla tietojen keruu, menetelmien kehittäminen ja yhteisten torjunta- ja selvitystoimien tekeminen on annettu tauti- tai tautiryhmäkohtaisille asiantuntijoista koostuville alaverkoille . Tällaisia ovat esimerkiksi suolistoperäisiä tartuntoja seuraava Enternet, HIV-tapauksia seuraava Euro-HIV ja niin edelleen. Nämä alaverkot puolestaan raportoivat tiedot eri jäsenmaiden kansallisten, kaikkien tartuntatautien seurannasta vastuussa olevien laitosten muodostamalle superverkolle , jolla on käytössään mm. suljettu elektroninen varhaisvaroitusjärjestelmä, jota puolestaan EU:n komissio koordinoi. Toiminnan kehittäminen on tämän hetken tärkeimpiä painopisteitä. Sitä ohjaa erityinen verkostokomitea, jossa ovat edustettuna kustakin maasta sekä asiantuntijoita että poliittisia päätöksentekijöitä. Tapausmäärittelyä tarvitaanYksi merkittävimmistä ja vaikeimmista tartuntatautien seurantaan liittyvistä asioista on yhteisistä tapausmäärittelyistä sopiminen. Eri maista raportoitavat luvut ja epidemioita koskevat tiedot voidaan sovittaa yhteen vain, jos ollaan yksimielisiä siitä, millä kriteereillä jokin tapaus määritellään tietyksi taudiksi. On hyvin ymmärrettävää, että jos vaikkapa tuhkarokon raportointi perustuu yhdessä maassa laboratoriossa varmistettuun diagnoosiin ja toisessa maassa taas kliiniseen kuvaan, tulos on erilainen. Edellisessä menettelyssä joitakin tapauksia voi jäädä toteamatta, jälkimmäisessä taas mukaan voi pujahtaa vääriä tapauksia. Kumpikin tapa voi olla yhtä hyvin puolustettavissa. Esimerkiksi Suomen tilanteessa voidaan hyvällä syyllä olettaa, että kaikki kliinisesti sairaat potilaat, joilla on tuhkarokon kaltainen tauti, tulevat lääkärin tarkastettavaksi ja heistä otetaan tarvittavat laboratoriokokeet. Toisaalta taas maissa, joissa tuhkarokkoa edelleen esiintyy epidemioittain, laboratoriotutkimuksia ei voida tehdä läheskään kaikille.Tapausmäärittelyn komponentitTarttuvan taudin tapausmäärittely voi perustua kolmenlaiseen todistusaineistoon.1. Laboratoriotutkimuksin voidaan osoittaa, että potilaalla on jonkin mikrobin aiheuttama tauti. Tämä voidaan tehdä joko mikrobiologisin tutkimuksin tai nk. serologian avulla, jossa potilaalla osoitetaan ohimenevä vasta-ainevaste jotain tiettyä mikrobia kohtaan. Joissakin tapauksissa myös muunlaiset tutkimukset kuten histopatologia voivat olla ratkaisevia. 2. Kliiniset oireet ja taudinkuva saattavat olla tunnusomaisia ja tuoda ratkaisevan lisävahvistuksen tapausmäärittelylle. Toisaalta monissa tartuntataudeissa oireettomia tartunnan saaneita tai tartunnan kantajia on paljon, ja tämä mahdollisuus on myös otettava huomioon tapausmäärittelystä sovittaessa. 3. Epidemiologinen yhteys voi olla ratkaisevan tärkeä. Mikäli henkilö on esimerkiksi syönyt tai juonut sellaisesta tartunnanlähteestä, josta muut ovat osoitettavasti saaneet tartunnan tai oleskellut paikkakunnalla jossa on riehunut jokin epidemia, yhteys vaikuttaa luonnollisesti raskauttavasti. Tapausmäärittelyt ovat kompromissejaTartuntatautien seurannassa käyttökelpoisin tapausmäärittely on sellainen, joka parhaiten kuvaa kunkin tarttuvan taudin kannalta tärkeimpiä piirteitä. Joidenkin tautien kohdalla, esimerkiksi ruokamyrkytyksissä, äkillisten epidemioiden havaitsemisen on oltava etusijalla, jossain muussa taudissa taas pitkäaikaisten muutosten havaitseminen on tärkeintä, esimerkkinä vaikkapa tuberkuloosi. Siksi tapausmäärittelyssä on käytettävä määreitä, jotka vaihtelevat taudista toiseen. Myös epideemisen tilanteen mukaan voi olla tarpeen soveltaa erilaisia tapausmääritelmiä.Laboratoriomenetelmät kehittyvät nopeasti ja tämä aiheuttaa toistuvia vaatimuksia määrittelyjen muuttamiseksi. Tästä on toisaalta haittaa siksi, että pitkäaikaisia muutoksia saattaa olla vaikea todeta ja toisaalta siksi, että tietojen keräysjärjestelmien muuttaminen edes nykyisenä elektronisen tiedonvaihdon aikana ei ole kovin yksinkertaista. Siksi määrittelyissä olisi pyrittävä järjestelmään, jossa pääpaino on kolmen edellä luetellun tiedon yhdistelmien painoarvossa, eikä niinkään yksittäisten laboratoriokriteerien arvioinnissa. Laboratoriolle on syytä jättää vastuu siitä, että sen antama diagnoosi on oikein ihan samoin kuin kliinikolle on jätettävä vastuu siitä, että hän pystyy luokittelemaan taudin kliinisesti tyypilliseksi. Miksi EU:lle omat määritelmät?Maailman terveysjärjestö, WHO, on vuosikymmeniä pyrkinyt kehittämään yhtenäisiä tapausmääritelmiä tarttuville taudeille. Käytännössä työ on kuitenkin edennyt huonosti lähinnä siksi, että diagnostiset resurssit ovat hyvin erilaiset eri maissa eikä laboratoriopainotteinen määritelmä sovellu useinkaan juuri sellaisiin maihin, joista tietojen saanti olisi kaikkein tärkeintä. Viime vuosina on pyritty kehittämään jopa puhtaasti oireenmukaisten tapausmääritelmien käyttöä, kovin pitkälle ei tässä kuitenkaan ole päästy. Aivan äskettäin WHO on julkistanut suosituksensa rokotuksin torjuttavien tartuntatautien tapausmääritelmistä.Vaikka EU:n pitäisikin tukea globaalisten tapausmääritelmien käyttöönottoa on perusteltua myös tunnistaa tauteja ja tilanteita, joissa EU:n sisällä tulisi käyttää erilaista, tarkempaa, määritelmää. Esimerkiksi sopisi vaikkapa kolera. WHO:n suosituksissa kliininen tautitapaus, jolla on epidemiologinen yhteys koleraan on luokiteltu mahdolliseksi tapaukseksi . Käytäntö onkin puolusteltavissa alueilla, missä koleraa ja muita mahatauteja esiintyy runsaasti. EU:ssa kolera on kuitenkin niin harvinainen, että tällainen tapaus tulisi ilman muuta olla todennäköinen ja johtaa selvityksiin ja varotoimiin. Prosessi kohti yhtenäisiä tapausmääritelmiä käynnistynytVerkostokomitealle esitettiin ensi kerran hyväksyttäväksi ehdotelma yhtenäisiksi tapausmäärittelyiksi 42 tavallisimmalle tartuntataudille. Ehdotuksen pohjana oli Ruotsin SMI:n koordinoima valmistelutyö. Ehdotus lähtee siitä, että kussakin taudissa voidaan käyttää kolmea tasoa: mahdollinen tapaus, todennäköinen tapaus ja varma tapaus. Jäsenmaista voitaisiin sitten ilmoittaa tautitapauksia eri tavoin tilanteesta ja omasta järjestelmästä riippuen. Keskustelu mm. laboratoriokriteereistä käy kiivaana eikä asiakirjaa todennäköisesti saada vielä tänä vuonna hyväksytyksi. Lähtökohta tulee joka tapauksessa olemaan se, että oma kansallinen järjestelmämme on viritetty omiin tarpeisiimme ja resursseihimme nähden mahdollisimman hyväksi ja siitä saatava tieto on sinänsä raportoitavissa EU-verkkoon. Esitetyt tapausmäärittelyt eivät merkittävästi eroa meillä käytössä olevista. Mikäli laboratoriotutkimusten yksityiskohtiin ei tarvitse kajota, uudistus ei vaikuttane meidän toimintaamme sanottavasti. |
||
|
|
||
|
|
||