Helsingissä vuonna 1968 järjestetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä virologian maailmankokouksessa eri tutkijaryhmät esittelivät toisistaan riippumatta havaintojaan, joiden mukaan genitaaliherpeksen aiheuttaja herpes simplex-virus tyyppi 2 (HSV-2) on kohdunkaulansyövän riskitekijä. Havainnot perustuivat tapaus - verrokki tutkimuksiin, joissa tapauksilla todettiin merkitsevästi useammin HSV-2-vasta-aineita kuin verrokeilla. Havainnot toistettiin useissa tutkimuksissa eri puolilla maailmaa. Myös niin kutsuttuja varhaisia HSV-2 antigeeneja, joita syntyy solussa ennen infektiivisten virusten kypsymistä, löytyi kohdunkaulansyöpäkudoksesta ja syöpäpotilailla todettiin vasta-aineita näitä antigeeneja vastaan.
 

Vilkasta tutkimusta

1980-luvun alussa HSV-2- ja kohdunkaulansyöpähypoteesi romuttui nopeasti. Laboratorioissa HSV-2 DNA:lla muunnetut solut eivät säilyttäneet virus-DNA:ta pitkään. Valtaosa tutkimuksista ei löytänyt kasvainkudoksesta HSV-2 DNA:ta useammin kuin normaalista kohdunkaulakudoksesta. Yhdessä nämä tulokset olivat selvä osoitus siitä, että HSV-2 DNA:n läsnäolo ei ollut tarpeen pahanlaatuisille solumuutoksille. Samanaikaisesti tsekkiläisistä ja myöhemmin myös suomalaisista pitkittäistutkimuksista saatiin tulos, jonka mukaan aikaisemmin sairastettu HSV-2-infektio ei lisännyt riskiä sairastua kohdunkaulan syöpään. Näin myös pohja putosi joidenkin tutkijoiden kehittelemältä hit and run hypoteesilta, jonka mukaan HSV-2 DNA:n osa toimisi kohdunkaulansyövän initiaattorina ja poistuisivat sen jälkeen rikospaikalta. Ihmisen papilloomaviruksen (HPV) DNA:n löytyminen (ensimmäisenä HPV16) kohdunkaulansyövästä romutti lopullisesti HSV-2-hypoteesin. Tapaus  verrokki-asetelmasta saatujen tulosten ymmärrettiin johtuvan papilloomaviruksen sekoittavasta vaikutuksesta.
 

Väärää tulkintaa

Miten sitten aikanaan saadut tulokset ovat ymmärrettävissä? Tapaus  verrokki-asetelmasta seuraava mahdollisuus, jossa kohdunkaulansyöpä on aktivoinut sukupuoliyhteydessä saadun HSV-2-viruksen on vain yksi selityksistä. Ihmisen ja HSV:n geenien homologiasta johtuen ristireagointi erityisesti DNA-polymeraasin apuproteiinien: PCNA:n ja HSV:n pääasiallisen DNA:han tarttuvan proteiinin välillä selittänee HSV:n varhaisilla antigeeneilla ja niiden vasta-aineilla tehdyt havainnot. PCNA ilmentyy voimakkaasti kohdunkaulansyövässä ja sen esiasteissa, joissa se on immunohistokemialla todettavisssa paitsi PCNA-vasta-aineen myös HSV-2-vasta-aineen avulla. Vastaavasti kohdunkaulansyöpäpotilaat ovat todennäköisesti kehittäneet autovasta-aineita PCNA:lle, jotka ovat todettavissa HSV-2-vasta-ainetestissä. Näinollen saadut tulokset olivat oikeita, mutta tulkinnat vääriä. Vasta pitkittäistutkimukset ja spesifiset laboratoriomenetelmät, jotka mittasivat altistumista virusinfektiolle, johtivat oikean tulkinnan jäljille ja ymmärryksen lisääntymiseen.