MRSA on tunnetusti yksi merkittävimmistä sairaalainfektioiden aiheuttajista. MRSA-infektion saavat tavallisimmin potilaat, jotka ovat iäkkäitä, vaikeasti sairaita tai joille tehdään invasiivisia toimenpiteitä ja asetetaan vierasesineitä. Tärkein tartunnan lähde ovat MRSA:lla infektoituneet ja kolonisoituneet potilaat. MRSA leviää pääosin kosketustartuntana henkilökunnan tai potilaiden käsien välityksellä. Epidemiatilanteissa MRSA:n leviäminen potilaasta toiseen lisää infektio- ja kustannustaakkaa.

MRSA-infektioiden hoitovaihtoehdot ovat rajalliset, sillä MRSA on resistentti tavanomaisten stafylokokkilääkkeiden lisäksi usein myös monille muille antibioottiryhmille. Pitkään ounasteltu korkea-asteisen vankomysiiniresistenssin (MIC ?32 ?g/ml) ilmaantuminen S. aureukselle (VRSA) on hiljattain raportoitu Yhdysvalloissa. Ensimmäiset VRSA:n aiheuttamat kliiniset infektiot todettiin potilailla, joilla oli ollut toistuvia antibioottihoitoja ja/tai kroonisia perustauteja. Kummassakin tapauksessa vankomysiiniresistenssi johtui MRSA-kannan vanA-geenistä.  

Suomen MRSA-seuranta perustuu kliinisen mikrobiologian laboratorioiden ilmoituksiin MRSA-löydöksistä Kansanterveyslaitoksen (KTL) ylläpitämään valtakunnalliseen tartuntatautirekisteriin (www.ktl.fi/ttr). Lisäksi laboratoriot lähettävät MRSA-kannat varmistettavaksi ja tyypitettäväksi KTL:n Sairaalainfektiolaboratorioon. Kaikilta MRSA-kannoilta määritetään tällöin myös vankomysiiniherkkyys. Kliinisen mikrobiologian laboratorioiden muodostama FiRe-ryhmä (Finnish study group for antimicrobial resistance) standardoi antibioottien herkkyysmääritysmenetelmiä ja seuraa mm. MRSA-kantojen antibioottiherkkyyttä kansallisella tasolla. Puolet FiRe-laboratorioista osallistuu myös eurooppalaiseen järjestelmään (EARSS, European antimicrobial resistance surveillance system, www.earss.rivm.nl/index.html), jolla seurataan merkittävien invasiivisten bakteerien (S. aureus, S. pneumoniae, E. coli, Enterococcus sp.) antibioottiherkkyyttä.

Vaikka MRSA-löydösten määrä on Suomessa viime vuosina jatkuvasti lisääntynyt, MRSA:n osuus vakavista S. aureus infektioista on toistaiseksi pysynyt  pienenä, noin prosentin tuntumassa. Useissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa tilanne on selvästi huonompi. Suomessa MRSA-tapausten lukumäärä ja esiintyvyys vaihtelee alueellisesti. Viimeisen kahden vuoden aikana MRSA-ongelmia on erityisesti ollut muutamissa sairaanhoitopiireissä. Pääkaupunkiseudulla MRSA-määrä on jopa laskenut. Korkean esiintyvyyden alueilla kyseisenä ajanjaksona on todettu laajoja MRSA-epidemioita.  
 

Enemmän akuuttisairaaloiden ulkopuolella

MRSA:n torjunta pitkäaikaishoitolaitoksessa on haastavaa ja tulokset ovat monessa maassa olleet epätäydellisiä. Suomesta löytyy kuitenkin esimerkki onnistuneesta MRSA:n häädöstä terveyskeskuksen vuodeosastolta ja vanhainkodista. Onnistuneeseen häätöön vaikutti moni tekijä: kyseessä oli laitos (ja sairaanhoitopiiri), jossa MRSA ei ollut endeeminen, tiukat torjuntatoimet (MRSA-positiivisen henkilön hoito kosketuseristyksessä, kontaktien seulonta, infektio-osaston perustaminen, kolonisaation hoito, terveydenhuollon henkilöstön hygieniakoulutus) käynnistettiin nopeasti ja epidemian torjuntaan osallistuneet terveydenhuollon tahot toimivat hyvässä, organisoidussa yhteistyössä.   

Pitkäaikaishoitolaitoksissa systemaattinen sairaala-/laitosinfektioiden seuranta on usein puutteellista ja infektioiden torjuntaan koulutetusta henkilökunnasta on pulaa. MRSA-torjunnan keskeisiä tekijöitä ovat hyvä käsihygienia, riittävä henkilökunta ja sen koulutus sekä hyvä tiedonkulku eri tahojen välillä. Keväällä 2002 koottu asiantuntijatyöryhmä ajantasaistaa parhaillaan valtakunnallista MRSA-torjuntaohjetta, joka saatetaan kattamaan myös akuuttisairaaloiden ulkopuoliset tahot kuten pitkäaikaishoitolaitokset, kotihoito, kotisairaanhoito, lääkärin vastaanotot ja hemodialyysiyksiköt. 

Lähdeluettelo saatavissa kirjoittajilta