Aikuisten tärkeä tehtävä
nuoruusikäisten elämässä on olla käytettävissä. Tarjonta synnyttää
kysyntää. Isotkin asiat voivat tulla puheeksi yllättäen ja yleensä
vasta silloin, kun aika ja paikka ovat nuoren itsensä mielestä sopivia.
Laatuaikakäsitteen
voi heittää romukoppaan, sillä nuorelle ei välttämättä sovi silloin,
kun aikuinen on raivannut kalenteristaan tilaa. Toimiva vuorovaikutus
tekee reagoinnin ja puuttumisen helpommaksi, mikäli huolia ilmaantuu.
Jos nuori osoittaa luottamusta kertomalla huolistaan, kannattaa
aikuisen ottaa kohteliaisuus vastaan ja keskittyä hetkeksi nuoren
asioihin. Se hetki ei nimittäin välttämättä kestä kovin kauan.
Nuoren ikä ja kehitysvaihe ovat tärkeitä tekijöitä, kun pohditaan
nuoren ongelmien laatua ja niihin reagoimista. Mitä nuoremmasta
nuoresta on kyse, sitä enemmän tarvitaan aikuisilta tulevia ohjeita ja
sitä vaikeampaa nuorelle saattaa olla esim. tunteiden sanallinen
kuvaaminen. On myös hyvä muistaa, että pojat ja tytöt ovat erilaisia.
Yleistäen voidaan sanoa, että tytöille huolista puhuminen on usein
helpompaa kuin pojille ja tytöt hakevat helpotusta ongelmiin mieluummin
keskustelun kautta kuin pojat. Nuoruusiässä tytöt myös hakeutuvat
useammin terveyspalvelujen piiriin kuin pojat. Jokainen nuori on
kuitenkin ennen kaikkea oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa, eikä
näitä yleistyksiä pidä soveltaa sellaisenaan. Oikean suuntainen tapa
reagoida ja auttaa löytyy helpoimmin, jos tuntee nuoren riittävän
hyvin. Voi myös kysyä suoraan: miten toivot, että auttaisin? Tai: mihin
haluaisit apuani?
Nuoren asioista pitää aina välillä kysyä, vaikkakin intensiivistä
tenttaamista kannattaa välttää silloin, kun nuori ei ole puhetuulella.
Aikuisten tehtävä on pitää huolta ja tähän rooliin kuuluu esim.
menemisten ja tulemisten kysely, vaikka nuoren antamat vastaukset
olisivat yksitavuisia murahduksia. Kyselyn puuttuminen kokonaan voidaan
tulkita huolenpidon puutteeksi, mikä on viime kädessä vakavampi ongelma
kuin liiallinen puuttuminen. Yhteenottoja ja ”vääntöä” arkisista
asioista ei kannata turhaan pelätä, sillä selkeät, mutta joustavat
rajat ja aikuisen läsnäolo luovat turvallisuuden tunnetta. Aikuinen ei
ole nuorelle kaveri ja aikuisen rooliin kuuluu myös se, että on
tarvittaessa vastuksena nuorelle, kun tämä tutustuu itseensä ja hakee
omia rajojaan. Riitely ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, eikä toisten
ihmisten loukkaaminen kannata. Asiaa auttaa, jos aikuinen pystyy
pysymään rauhallisena. Tunteita saa toki näyttää, mutta
ideaalitilanteessa aikuinen hallitsee omat tunteensa ja impulssinsa
niin, että tilanne kokonaisuudessaan pysyy hallinnassa ja nuorella
säilyy luottamus siihen, että aikuiseen voi turvautua.
Nuori ja aikuinen voivat olla huolissaan eri asioista. Aikuinen voi
esim. kantaa huolta nuoren koulumenestyksen laskusta, kun nuori taas
murehtii sitä, että kaverisuhteissa on ongelmia. Molempien huolten
takaa voi löytyä jokin yhteinen tekijä, mutta keskustelun alkuun pääsee
helpommin, kun lähtee liikkeelle sellaisista asioista, jotka ovat
nuorelle ajankohtaisia ja päällimmäisenä mielessä. Nuori voi hahmottaa
asiat hyvinkin eri tavalla kuin aikuinen. On siis erittäin tärkeää
muistaa kuunnella nuoren omaa näkemystä asioista ja niiden
merkityksestä. Esim. ulkonäköön ja ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa
nuoret voivat olla herkkiä loukkaantumaan ja suojelevat itseään
tarkasti. Tätä nuoruusikään kuuluvaa herkkänahkaisuutta kannattaa
kunnioittaa, välttää loukkaamista ja ottaa myös aikuisten korvissa
pieniltä kuulostavat huolet tosissaan.
Turvautumisen kohde kertoo nuoren hyvinvoinnista
Nuoret
luonnollisesti puhuvat asioistaan paljon kavereiden kanssa ja monet
tavalliset huolet ovatkin sellaisia, joita aikuisille ei kerrota – eikä
aina tarvitsekaan kertoa. Joskus kaverit kertovat jonkun nuoren
asioista eteenpäin aikuisille, koska ovat huolissaan. Nämä huolet
kannattaa aina selvittää ja ottaa asianosaisen itsensä kanssa puheeksi,
sillä kavereilla voi olla tärkeää tietoa asioiden todellisesta tilasta.
Suurten huolien ja isojen vastoinkäymisten kohdalla parhaan avun
näyttävät kuitenkin saavan ne, jotka turvautuvat aikuisiin.
Valitettavasti näyttää kuitenkin olevan niin, että esim. ne nuoret,
joilla on psyykkisiä häiriöitä ja niihin liittyviä huolia turvautuvat
nimenomaan ystäviinsä, kun taas yleensä hyvin pärjäävät nuoret taas
turvautuvat luontevammin aikuisiin huolien ilmaantuessa.
Nuori ei aina kerro omille vanhemmilleen asioistaan. Syitä voi olla
monia ja voi tuntua loukkaavaltakin kuulla, että joku muu on huolissaan
nuoresta ilman että itse vanhempana on huomannut huolenaihetta. Nuorta
kuitenkin auttaa parhaiten se, että lähellä olevat aikuiset ”vetävät
yhtä köyttä”. Eri tilanteissa huomataan eri asioita ja niinpä esim.
koulussa saatetaan nähdä, että nuori ei voi hyvin, vaikka se ei kotona
yhtä selvästi tulisikaan esiin. Nuoret ovat tarkkoja luottamuksesta,
eikä mitään yhteydenottoja esim. vanhempien ja koulun kesken kannata
tehdä ilman, että niihin pyytää luvan nuorelta itseltään tai vähintään
kertoo hänelle yhteydenotosta. Sellaiset huolet, jotka selvästi
haittaavat nuoren kykyä selvitä jokapäiväisestä elämästä (esim.
viikkoja kestävä masennuksen tunteet tai ahdistuneisuus, päihteiden
ongelmakäyttö, vakavat vaikeudet suhteissa aikuisiin tai
ikätovereihin), edellyttävät yhteydenottoa terveydenhuoltoon.
Linnea Karlsson
erikoistuva lääkäri
KTL
Nuorten mielenterveysyksikkö
TYKS
Nuorisopsykiatrian klinikka
Kirjallisuutta
1. Dubow EF, Lovko KR, Kausch DF. Demographic differences in
adolescents´ health concerns and perceptions of helping agents. J
Clinical Child Psychology 1990;19:44–54.
2. Gould M, Munfakh JLH, LUbell K, Kleinman M, Parker S. Seeking help
from the internet during adolescence. J Am Acad Child Adolesc
Psychiatry 2002;41:1182–9.
3. Offer D, Howard KI, Schonert KA, Ostrov E. To whom do adolescents
turn for help? Differences between disturbed and nondisturbed
adolescents. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 1991;30:623–30.
4. Saunders SM, Resnick MD, HIberman HM, Blum RW. Formal help-seeking
behavior of adolescents identifying themselves as having mental health
problems. J Am Acad Child Adoelsc Psychiatry 1994;33:718–28.