Elämäntapahtumat muodostavat jokaiselle ihmiselle sopeutumishaasteen. Yleensä elämänhallinta saavutetaan automaattisesti tutuilla ja yksilöllisillä sopeutumis- ja hallintakeinoilla. Silloin kun elämäntapahtumien aiheuttama psyykkinen kuorma kasvaa yli tavanomaisen arkipäivätilanteen, ihmisen on aktiivisesti ponnisteltava sekä omin voimin että usein myös ympäristön tuella tasapainon ja elämänhallinnan tunteen säilyttämiseksi.
Psyykkinen stressi tarkoittaa tilannetta, jossa vallitsee epäsuhta ulkoisten haasteiden ja omien voimavarojen välillä. Pääosa elämän stressitekijöistä liittyy muutoksiin tai niiden uhkiin läheisissä ihmissuhteissa, terveydessä ja työssä. Stressitekijöitä voidaan jossain määrin myös ennakoida ja säädellä, mikä edistää omaa sopeutumista. Sopeutumisen kannalta on myös keskeistä, onko yksilön käytössä stressitilanteessa ympäristön antamaa sosiaalista tukea vai kohtaako hän stressiin liittyvät haasteet täysin yksin. Viime vuosina on hyvin yleisesti käytetty käsitettä työuupumus (burn out) kuvaamaan työelämään liitettyä pitkittynyttä stressiä ja sen työntekijässä aiheuttamaa uupumustilaa.
Osa elämäntapahtumista on siinä määrin järkyttäviä, psyykkisesti traumaattisia, että äkillistä elämäntapahtumaa voidaan kutsua psyykkiseksi traumaksi. Traumaattisiin elämäntapahtumiin liittyy vakava uhka elämälle tai fyysiselle koskemattomuudelle. Useimmat ihmiset altistuvat ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä psyykkisille traumoille joutuessaan kohtaamaan esimerkiksi oman vakavan sairastumisen tai läheisen odottamattoman kuoleman. Psyykkisiä traumoja syntyy tyypillisesti onnettomuustilanteissa ja rikostapahtumissa sekä varsinaisille uhreille että myös silminnäkijöille ja muille mukanaolijoille, joskus myös auttajille. Luonnonkatastrofit merkitsevät massiivista psyykkistä traumaa sen kohteeksi joutuneille ja psyykkisen trauman uhkaa koko väestölle. Joukkotiedotuksen välityksellä psyykkisesti traumaattinen tapahtuma voi levitä laajemminkin väestöön, jopa koko maailman tietoisuuteen.
Viime vuosina tehtyjen epidemiologisten haastattelututkimusten mukaan traumaattiset tapahtumat ovat hätkähdyttävän yleisiä: National Comorbidity Survey -tutkimuksessa 61 % miehistä ja 51 % naisista oli kohdannut elämässään selvästi traumaattisen tilanteen. Miehet olivat naisia enemmän joutuneet onnettomuuksiin ja aseella uhatuksi, naiset taas enemmän seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Taumaattisiin tilanteisiin joutumisen todennäköisyyttä lisäävät kodin ja asuinympäristön köyhyys ja epävakaisuus, vanhempien mielenterveyden häiriöt ja päihdeongelmat sekä myös henkilön omaan käyttäytymiseen ja päihteiden käyttöön liittyvät ongelmat. Suomesta tai muista pohjoismaista ei ole olemassa kattavia väestötutkimustietoja traumaattisista elämäntapahtumista. Sodasta tai toistuvista luonnonmullistuksista kärsivissä maissa traumaattiset tapahtumat kohtaavat koko väestöä. Mielenterveyden häiriöiden kannalta lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneiden psyykkisten traumojen merkitys on erityisen suuri.
Sopeutumishäiriöillä tarkoitetaan reaktiivisia psyykkisiä tiloja, joissa elämäntapahtumilla katsotaan olevan erityisen voimakas vaikutus oireilun syntyyn, mutta joissa ei ole kyse vaikeista tai pitkäkestoisista häiriöistä. Sopeutumishäiriöiden kliininen kuva vaihtelee siitä riippuen, korostuvatko oireissa masennus, ahdistuneisuus vai käyttäytymisen muutokset. Psykiatrisissa diagnoosiluokituksissa on lisäksi kaksi muuta häiriötä, joiden syntyyn traumaattiset, poikkeuksellisen voimakkaat ja järkyttävät elämäntapahtumat vaikuttavat. Nämä ovat äkillinen stressihäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Edellisellä tarkoitetaan voimakkaan psyykkisen järkytyksen aiheuttamaa lyhytaikaista tilaa ja jälkimmäisellä pidempiaikaista traumaattisille tilanteille tunnusomaista järkytysoireyhtymää.
Kaikki elämäntapahtumiin liittyvät häiriöt voidaan ymmärtää psyykkisiksi kriiseiksi. Niiden hoidossa ja ennaltaehkäisyssä voidaan noudattaa psykiatrisen kriisi-intervention periaatteita. Psyykkinen kriisi ei ole diagnoosi, vaan yleiskäsite, joka kuvaa mielenterveyden reaktiivisia epätasapainotiloja ja niiden kulkua.Jokainen meistä pyrkii ylläpitämään oman mielenterveytensä tasapainotilaa kehityksensä myötä itse omaksumillaan selviytymiskeinoilla. Psyykkinen tasapainotila järkkyy, kun syntyy odottamaton tilanne, jonka hallitsemiseksi tavanomaisesti käytössä olevat sopeutumiskeinot eivät enää riitä. Kriisitilanteelle on tunnusomaista epävarmuus tulevaisuudesta. Turvallisuudentunteen kannalta tärkeä tulevaisuuden ennakoitavuus häviää.
Kriisitilanteeseessa sekä ulkoiset että mielensisäiset ärsykkeet lisääntyvät hyvin voimakkaasti. Mielenterveyden voimavaroja voidaan verrata säiliöön, joka ”vuotaa yli”, kun ärsykkeiden määrä ylittää niiden käsittelykyvyn rajat. Psyykkisten hallintakeinojen riittämättömyys näkyy oireiden kehittymisenä.
Eri ihmisten kyky kestää ärsykekuormitusta on hyvin erilainen; monilla ihmisillä on hämmästyttävän hyviä mielenterveyden voimavaroja vaikeiden elämäntilanteiden keskellä. Kaikkien ihmisten kestokyky on kuitenkin rajallinen. Elämän jatkuvuutta uhkaavat tilanteet voivat murtaa kenen tahansa psyykkisen tasapainon.
Mielen tasapainoa uhkaavat muutostilanteet voidaan jakaa epäspesifisiin ja spesifisiin. Epäspesifinen kuormitus välittyy elämäntapahtumien summavaikutuksena: mitä enemmän ja mitä nopeampia muutoksia tapahtuu, sitä enemmän myös syntyy rasitetta sopeutumiskyvylle. Voimakkaan psyykkisen kuormituksen tai useiden peräkkäisten kuormitustilanteiden jälkeen ihminen joutuu tilaan, jossa jo pienikin ärsykelisä johtaa voimavarojen loppumiseen ja oireiden ilmaantumiseen. Osa ulkoisista muutostekijöistä voi merkitä yksilölle aivan erityistä sopeutumishaastetta, koska niillä on hänelle tietty spesifisesti haavoittava psykologinen merkitys. Tapahtumat, jotka sisältävät jonkinlaisen tärkeän menetyksen tai jotka uhkaavat itsetunnon säätelyä ja identiteetin jatkuvuutta, ovat erityisen haavoittavia.
Elämä altistaa ihmiset väistämättä monille tärkeille sopeutumiskykyä koetteleville muutoksille. Kasvuun ja vanhenemiseen liittyvät elämänmuutosvaiheet tuovat mukanaan kehityskriisejä (normatiivisia kriisejä), joihin ei yleensä liity haitallisia oireita ja joiden hallinta johtaa persoonallisuuden kasvuun ja edelleen parempiin mahdollisuuksiin kohdata uusia ongelmatilanteita. Tilanne voi kuitenkin muodostua vakavaksi, jos traumaattinen kriisi osuu keskelle normaalia kehityskriisiä.
Epäonnistuminen traumaattisen kriisin käsittelyssä voi johtaa akuuttien oireiden lisäksi erilaisiin pitkäkestoisiin oireyhtymiin, joista tunnusomaisin on traumaperäinen stressihäiriö (engl. post-traumatic stress disorder). Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset hyvin vakavat tai toistuvat traumaattiset tapahtumat ovat tärkeitä osatekijöitä monissa mielenterveyden häiriöissä, erityisesti mielialahäiriöissä, dissosiatiivisissa häiriöissä sekä persoonallisuus- ja käytöshäiriöissä. Toisaalta traumaattisten kriisien onnistuneeseen läpikäymiseen liittyy mielenterveyden vahvistumisen ja paremman sopeutumiskyvyn saavuttamisen mahdollisuus.
Traumaattiset psyykkiset kriisit noudattavat tiettyä luonnollista kulkua. Kriisin kulussa voidaan liukuvin rajoin erottaa sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Sokkivaihetta voi edeltää eräissä ennakoitavissa olevissa kriisitilanteissa uhkavaihe, jossa aletaan kokea lisääntyvää ahdistusta.
Uhkavaiheeseen liittyvä ahdistus pyritään hallitsemaan suojautumiskeinoilla, jotka voivat lisätä toimintakykyä tai haitata sitä vakavasti. Ahdistusta voidaan sitoa osittaisen torjunnan ja aktiivisen rakentavan toiminnan puolustuskeinoilla, jolloin tilanteen mukainen toimintakyky säilyy. Sen sijaan uhan kieltämisen puolustuskeino muuttuu helposti haitalliseksi, jos uhkaava tilanne toteutuu. Tällöin traumaattinen stressi joudutaan kohtaamaan valmistautumattomana.
Sokki- ja reaktiovaihe muodostavat varsinaisen akuutin kriisivaiheen. Sokkivaihe alkaa heti laukaisevan tilanteen tapahduttua. Sokki kestää muutamista hetkistä muutamaan vuorokauteen. Tällöin ihminen ei kykene vielä käsittämään tapahtunutta tai hän kieltää sen. Välitön sokkivaiheen reagointi on usein lamautumista, joka voi ulospäin näyttäytyä tyyneytenä. Osa ihmisistä joutuu lyhytaikaiseen kaoottiseen kiihtymystilaan, joka ilmenee huutamisena, raivona, itkuna tai kontrolloimattomana motorisena levottomuutena. Osa lamautuneista ihmisistä voi tilapäisesti käyttäytyä ”robottimaisen normaalisti” ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä saattaa johtaa heidän tilansa väärinarviointiin. Osalla apatia ja levottomuus voivat vaihdella nopeasti. Jälkeenpäin monet eivät pysty muistamaan sokkivaiheen tapahtumia tai sen aikana annettuja ohjeita. Tämän vuoksi vakavien somaattisten sairauksien diagnoosit tai hoito-ohjeet on annettava sokkivaiheessa mahdollisimman yksinkertaisessa ja helposti käsiteltävässä muodossa, ja ne on kerrattava myöhemmin uudelleen. Sokkivaiheessa esiintyvät voimakas torjunta tai kieltäminen ovat tarpeellisia ja selviämistä edistäviä sopeutumiskeinoja, kunhan ne eivät jatku liian kauan.
Sokkivaiheessa olevan keskeisin tarve on saada konkreettista turvallisuutta ja suojaa sekä kokea, että auttajat hallitsevat tilanteen. Onnettomuustilanteissa annettava asianmukainen somaattinen ensihoito, konkreettiset auttamistoimenpiteet (esim. lämpimän huovan antaminen), selkeä tiedottaminen ja ylipäätään pelastushenkilöstön ammatillisesti asianmukainen toiminta ovat myös sokkivaiheen psyykkistä hoitamista.
Reaktiovaihe kestää muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Reaktiovaiheessa ihminen vähitellen kohtaa muuttuneen todellisuuden ja yrittää muodostaa käsitystä siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut.
Psyykkisesti kipeitä kokemuksia voidaan aluksi käydä läpi vain vähän kerrallaan henkilölle ominaisia suojautumis- ja sopeutumiskeinoja tukien, mutta sitten asteittain aktiivisemmin ja tosiasioita käsitellen. Reaktiovaiheen alussa ihmisen mieli tarvitsee tapahtuneen merkityksen kieltämistä ja tunteiden eristämistä. Usein esiintyy myös käyttäytymisen taantumista , niin sanottua psyykkistä regressiota.Myös alkoholin käyttö saattaa lisääntyä. Osa siirtää sisäisen ahdistuksen ulkoisiin kohteisiin (projektio), mikä voi ilmetä esimerkiksi terveydenhuoltohenkilöstön irrationaalisena syyttämisenä tai jopa paranoidisina oireina.
Reaktiovaiheessa voi joskus esiintyä aistiharhaa muistuttavia hetkellisiä, ohimeneviä kokemuksia. Henkilöllä saattaa olla esimerkiksi tunne, että menetetty ihminen on yöllä hänen vierellään tai että menetetyn läheisen ääni kutsuu jostakin.
Reaktiovaiheessa alkavat traumaattiseen tapahtumaan liittyvät toistumisilmiöt. Tapahtunut toistuu muistikuvina, unissa ja keskusteluissa muiden kanssa. Traumaattisen tilanteen mieleenpalautuminen voi laukaista alkuperäisiä autonomisen hermoston oireita kuten sydämentykytystä, hikoilua, vapinaa ja pyörrytystä. Toistuvat mielikuvat saavat vähitellen vähemmän pelottavia ja vähemmän avuttomuuden sävyttämiä sisältöjä. Aluksi tapahtuma voi toistua myös painajaisunina, joihin ihminen herää ahdistuneena.Vähitellen unet muuttuvat vähemmän häiritseviksi ja saavat uusia sisältöjä, joissa käydään läpi traumaattisen tilanteen eri puolia.
Reaktiovaiheessa ihmisen keskeinen tarve on löytää toipumisen myötä tasapaino traumaattisten kokemusten läpikäymisen ja sietämättömiltä tunteilta suojautumisen välillä. Reaktiovaiheessa oleva ihminen tarvitsee toistuvaa kuunnelluksi ja välitetyksi tulemisen kokemista. Reaktiovaiheeseen liittyvät ilmiöt kuten esimerkiksi kohtuuton muiden syyttäminen saattavat provosoida hoitavia henkilöitä tai viranomaisia käyttäytymään epäammatillisesti. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan kärsivällisyyttä ja ymmärtävää kohtelua. Reaktiovaihetta elävälle on myös tärkeää antaa selkeää, käytännönläheistä ja toistettua informaatiota tilanteesta, esimerkiksi sairauden tai vamman hoitosuunnitelmasta, konkreettisen avun saamisesta tai toimeentuloturvasta. Auttajan on jatkuvasti arvioitava, mikä on sopiva annos tietoa, jonka autettava pystyy vastaanottamaan ja käsittelemään. Informaation antamisella ei tule kuitenkaan estää autettavan puhumista ja kuulluksi tulemista. Aktiivinen kuunteleminen ja psyykkisen kivun ymmärtäminen voivat tapahtua varsin lyhyen kontaktin aikana. Toisaalta muutama pidempi keskustelu edistää huomattavasti kriisihoidon onnistumista. Raskaiden kokemusten kuuntelu edellyttää hoitavalta henkilöltä hyvää psyykkistä tasapainoa ja omien traumaattisten kriisien riittävää hallintaa.
Kriisien käsittelyvaihe (läpityöskentelyn vaihe, korjaamisvaihe) kestää muutamista kuukausista noin vuoteen. Tällöin tapahtumat aletaan hyväksyä. Tapahtunutta ei enää kielletä tai torjuta voimakkaasti. Tätä vaihetta voidaan kutsua myös varsinaisen surutyön vaiheeksi. Sen aikana ihminen käy läpi tapahtunutta sekä tunne- että asiasisältöjen tasolla ja luo uutta kuvaa itsestään ja elämästään. Keskeinen osa surutyötä on tapahtuneeseen liittyvän syyllisyyden, omavastuun ja mahdollisen oikeutetunkin vihan käsittely. Hoidon kannalta henkilön tilaisuus tulla kuunnelluksi on edelleen tärkeää, mutta hoitoasenteessa korostuu silloin myös autonomian ja eteenpäin suuntautumisen tukeminen.
Kriisin uudelleen suuntautumisen (uudelleen jäsentämisen, integraation) vaiheessa tapahtuu toipuminen. Tähän kuluu aikaa traumaattisesta tapahtumasta ja jäl-kiseurauksista riippuen noin 1–2 vuotta. Kriisitapahtumat jäsentyvät osaksi elämää ja minuuden kokemista. Kriisi ei enää kuluta mielenterveyden voimavaroja, vaan on jopa saattanut tuoda niitä lisää. Toipuminen ei ole suoraviivaista. Uudet menetykset kuten esimerkiksi vaikean sairauden paheneminen tai traumaattisesta tapahtumasta muistuttavat tilanteet voivat aktivoida reaktiovaiheen ilmiöitä ja oireita uudelleen esiin. Hoitavalta henkilöltä edellytetään tässä vaiheessa pitkäjännitteisyyttä, rauhallista rohkaisua ja pessimistisen asenteen välttämistä.
Kriisi-interventioilla tarkoitetaan kaikkia sellaisia kriisissä olevan auttamiseen tähtääviä toimia, joilla voidaan tukea mahdollisimman hyvän tasapainon saavuttamista. Kriisi-interventiossa käytetään sekä kriisipsykoterapiaa että konkreettista tilanteenmukaista käytännön auttamista. Kriisipsykoterapeuttisten yleisperiaatteiden noudattaminen kriisissä olevan potilaan kohtaamisessa on tärkeä työtapa jokaiselle terveydenhuoltoalan ja sen lähialojen ammatti-ihmiselle, koska vakava sairastuminen ja vammautuminen ovat tavallisimpia traumaattisia kriisejä aiheuttavia tilanteita. Kriisihoidolliset tai kriisi-hoidollisen osan sisältävät potilaan tai hänen omaistensa tapaamiset eivät edellytä psykoterapeuttista erityiskoulutusta. Työnohjauksesta ja aiheeseen liittyvästä täydennyskoulutuksesta voi kuitenkin olla huomattavaa hyötyä. Käytännössä kriisi-interventio toteutetaan usein moniammatillisena tiimityönä. Kriisipsykoterapiaksi kriisihoito voidaan nimetä silloin, kun kriisihoitoperiaatteet suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti toteutetaan useissa erillisissä tapaamisissa.
Viimeksi kuluneiden noin 20 vuoden aikana akuutit hoito- ja tukipalvelut ovat voimakkaasti kehittyneet. Lähes kaikkiin terveyskeskuksiin ja monille työterveysasemille on perustettu kriisiryhmiä erityisesti onnettomuustilanteiden tai muiden järkyttävien tilanteiden akuuttia hoitoa ja ennaltaehkäisyä varten. Suuronnettomuuksien uhrien hoitoa varten on sairaanhoitopiirien keskeisiin sairaaloihin perustettu kriisi- ja katastrofipsykiatrisia työryhmiä. Suuronnettomuuksissa on erityisen tärkeä myös Suomen Punaisen Ristin valtakunnallinen psykologien valmiusryhmä, joka antaa asiantuntija-apua ja tarvittaessa täydentää paikallisten kriisiryhmien työtä. Myös seurakuntien ja eräiden vapaaehtoisjärjestöjen merkitys kriisipalvelujen tarjoajina on tärkeä.
Äkillisten kriisien hoitamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi on kehitetty ryhmämuotoisia interventioita, joista tärkein on psykologinen jälkipuintitilaisuus (engl. psychological debriefing, critical incident stress debriefing). Jälkipuinnin tavoitteena on järjestää jäsentynyt, ammatillisesti ohjattu tilaisuus poikkeuksellisen tapahtuman läpikäyntiin, edistää normaalin surutyön käynnistymistä, tukea omien ja toisten reaktioiden ymmärtämistä ja vahvistaa ryhmän keskinäistä tukea.
Jälkipuinnin suositeltavin ajankohta on 1–3 vuorokautta tapahtumasta. Tilaisuutta ei järjestetä heti ensimmäisen vuorokauden aikana, koska ihmiset eivät mahdollisessa sokkivaiheessaan kykene hyötymään siitä. Ryhmän kokoontumisesta voidaan kuitenkin sopia heti, mikä samalla varmistaa, ettei kukaan tunne jäävänsä yksin. Poikkeustilanteen hoitamisesta vastaavan esimiehen tulisi antaa määräys (kutsu) tarpeenmukaisen jälkipuinnin järjestämisestä ja sopivan puheenjohtajan valitsemisesta.
Jälkipuintiryhmän suositeltava koko on 5–15 henkilöä. Suuremmat ryhmät on syytä jakaa pienemmiksi. Ryhmän jäsenillä olisi mielellään oltava poikkeustapahtumaan nähden jokin ”yhteinen nimittäjä” kuten sama työpaikka tai samanlainen rooli onnettomuustilanteessa. Joko vastaavan esimiehen tai tilaisuuden vetäjän olisi varmistettava, että ketään tapahtumaan oleellisesti liittynyttä henkilöä ei epäasianmukaisesti suljeta pois tai unohdeta jälkipuintikokouksesta. Tilaisuus on pidettävä sille erikseen varatulla ajalla (2–4 tuntia, ilman taukoja) tilassa, jossa osallistujia ei häiritä. Ryhmällä on oltava ennalta sovittu selkeä puheenjohtaja-vetäjä: mieluiten terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva ammattihenkilö, jolla on ryhmätilanteiden ja stressireaktioiden tuntemusta. Asiantuntemuksen ja lisäkoulutuksen hankkiminen ei välttämättä edellytä laajaa mielenterveysalan peruskoulutusta, vaan esimerkiksi kokenut yleislääkäri voi olla hyvä debriefing-vetäjä. Mahdollisuuksien mukaan puheenjohtajalla olisi hyvä olla 1–2 avustajaa tai varavetäjää. Esimiesten ei yleensä ole syytä olla jälkipuintiryhmien vetäjiä, koska he voivat joutua rooliristiriitaan ja jäädä vaille itse tarvitsemaansa jälkipuintia. Osallistujien ei tulisi myöskään kokea tilaisuutta hallinnolliseksi palautekeskusteluksi. Ulkopuolisen vetäjän olisi tunnettava niitä työ- tai tapahtumaoloja, joihin jälkipuinti liittyy, jotta tilaisuus sujuisi luontevalla tavalla.
Aloitusvaiheessa tilaisuuden vetäjä esittelee itsensä sekä selvittää tilaisuuden tarkoituksen ja menettelytavat. Osallistujille on tärkeää korostaa, että kyseessä ei ole tekninen arvostelukokous eikä vastuu- tai syyllisyyskysymysten kuulustelu, vaan tilaisuudessa käydään yhdessä läpi kokemuksia ja ajatuksia. Osallistujilla ei ole arvojärjestystä, kaikkien näkemykset ovat yhtä arvokkaita. Ketään ei pakoteta puhumaan, mutta osallistujia rohkaistaan esittämään omia kokemuksiaan. Osallistujat ovat vaitiolovelvollisia kokouksen jälkeen sen suhteen, mitä toisilta osallistujilta kuulivat, vaikka voivat tietenkin kertoa omista kokemuksistaan. Tilaisuudessa ei tehdä muistiinpanoja eikä sitä nauhoiteta.
Seuraavassa ns. faktavaiheessa vetäjä pyytää osallistujia vuorollaan esittelemään lyhyesti itsensä ja suhteensa kyseessä olevaan traumaattiseen tapahtumaan (missä oli, miten sai tiedon yms.). Tämän jälkeen osallistujia pyydetään kuvaamaan tapahtumaan liittyviä ajatuksia (”Mikä oli ensimmäinen ajatuksesi tultuasi paikalle?”). Samalla tulevat esille mahdolliset väärät tai yksipuoliset käsitykset tapahtumien kulusta, kun tilanne valottuu useamman henkilön näkökulmasta. Vähitellen tulee itsestään esille tunnepitoisia vastauksia, jolloin jälkipuinti siirtyy tunnevaiheeseen, jossa puheenjohtajan ei yleensä tarvitse olla niin aktiivinen. Osallistujat alkavat kertoa tilanteessa ja sen jälkeen heränneistä pelon, avuttomuuden, vihan, turhautumisen tai itsesyytöksen tunteistaan. Joku ryhmän jäsenistä saattaa murtua itkemään, mikä yleensä kertoo siitä, että on syntynyt luottamuksellinen ilmapiiri, jossa usein vierellä istuja tai koko ryhmä on tukena. Tunnereaktioiden läpikäynti seuraa yleensä tapahtuman aikataulua (miltä tuntui ensin tapahtumapaikalla, välittömän tilanteen lauettua, kotiin palatessa, ensimmäisenä yönä, seuraavana päivänä, tällä hetkellä). Yleensä osallistujille on helpottavaa kokea, miten samankaltaisia tunteita muissakin kuin itsessä on ilmennyt. Jos joku osallistuja yhtäkkiä ahdistuneena poistuu tilaisuudesta, seuraa varavetäjä perässä. Normalisointivaiheessa vetäjä on jälleen aktiivisemmassa roolissa, kertaa rauhallisesti esille tulleita mielikuvia ja tunteita, toteaa näiden ”normaaliuden” ja odotettavuuden. Sitten siirrytään käsittelemään käytännön arjen kohtaamista, esimerkiksi työhön palaamista sekä perheen ja muiden ihmisten kohtaamista.
Päätösvaiheessa tehdään tilaisuudesta yhteenveto. Tällöin osallistujille annetaan vielä tilaisuus kysymyksille ja sovitaan, pidetäänkö jatkotilaisuus. Jos jälkipuintikokouksen ilmapiiri on ollut avoin ja tapahtumaan liittyvät oleelliset seikat on onnistuttu käymään läpi, ei jatkotilaisuutta tarvita; muutoin kannattaa järjestää seurantakokous muutaman viikon päästä. Ennen kokouksen päättymistä on osallistujille annettava vetäjien yhteydenottotiedot ja todettava, että yhteyttä kannattaa ottaa, mikäli haitalliset tunnereaktiot eivät tunnu lähiviikkojenkaan jälkeen laantuvan tai jos toimintakyky ei palaa. Jälkipuinnin merkityksestä ei tule antaa epärealistisia odotuksia – se ei automaattisesti vähennä yksilöllisen kriisihoidon tarvetta.
Jälkipuintia ei ole tarkoitettu varsinaisen psyykkisen häiriön hoitoa varten, vaan pikemminkin tavanomaisten ja odotettavissa olevien, ”normaalien” akuuttien kokemusten ja tunteiden läpikäymiseksi. Yleensä jälkipuinteihin osallistuneet henkilöt ja yhteisöt ovat olleet niihin varsin tyytyväisiä. Jälkipuinnin tehokkuutta ei ole kuitenkaan voitu osoittaa kontrolloiduissa seurantatutkimuksissa - hyviä tutkimuksia on tosin toistaiseksi vain vähän. Eräissä tutkimuksissa jälkipuinnista on ollut hyötyä, mutta joissakin ei lainkaan. Ilmeistä on, että joissakin tapauksissa jälkipuinnista voi olla myös haittaa. Tämän vuoksi toiminnan laadunvalvontaa ei saa unohtaa. Jälkipuinnin tulee perustua henkilön asianmukaiseen informointiin ja suostumukseen. Siihen ei saisi missään oloissa pakottaa osallistumaan. Jälkipuinti ei korvaa mielenterveyspalveluja tai muita terveydenhuollon toimintoja, vaan täydentää niitä.
Erityisesti katastrofi- ja suuronnettomuuksien pelastushenkilöstöä varten on järjestetty myös jälkipuintikokouksia lyhyempiä, yleensä enintään tunnin kestäviä, heti pelastustoimenpiteiden päättymistä tai keskeytymistä seuraavia purkamiskokouksia (defusing). Niiden tarkoituksena on, että auttajat saavat heti keskustella tapahtuneesta ja purkaa kokemuksiaan omassa ohjatussa työryhmässään ennen lepojaksonsa alkua. Purkamiskokouksia on myös järjestetty suuronnettomuuksissa.
Kriisissä oleva tarvitsee kuunnelluksi ja ymmärretyksi tulemista. Hänen on saatava kertoa kokemansa tapahtumat asialliselle ja rauhalliselle kuuntelijalle. Kriisiterapeutti edustaa kriisissä olevalle inhimillistä lämpöä sekä toivon ja tulevaisuuteen suuntautumisen säilyttämistä.
Kriisihoito ei voi antaa takaisin sitä, mitä ihminen on menettänyt, mutta siinä voidaan antaa tilaisuus traumaattisen kokemuksen kohtaamiseen siten, että kokemukseen liittyvä psyykkinen kipu ei olisi sietämätöntä.
Hoitoa tulisi antaa nopeasti ja lähellä. Sen tulisi toteutua riittävän aikaisessa kriisin vaiheessa ja intensiivisesti mahdollisimman lähellä potilaan asuinpaikkaa ja mieluiten mahdollisimman hyvin yhdistyneenä muuhun tarvittavaan hoitoon. Sen tulisi toteutua samassa hoitoyksikössä jossa potilasta muutoinkin hoidetaan.
Hoidossa keskitytään kriisin aiheuttaneen tapahtuman ja sen seurausten käsittelyyn. Tavoitteena ei ole pidempiaikainen tai psyykkisen kehityksen ongelmiin kohdistuva psykoterapia. Hoidossa kunnioitetaan ihmisen omia voimavaroja kriisin luonnollisen kulun läpikäymisessä.
Kriisihoidossa otetaan huomioon käytännön ongelmien ratkaisujen tarve ja ollaan tiiviissä yhteistyössä muiden kriisi-interventioon ja hoitoon osallistuvien kanssa. Kriisissä olevan perhe muut läheiset otetaan tarvittaessa hoitoon mukaan.
Kriisi-interventioon osallistuvilla hoitavilla henkilöillä on oltava valmius tilanteen jatkuvaan uudelleenarviointiin sen varalta, että tarvitaan konkreettisia suojaavia toimenpiteitä kuten lääkehoitoa ja/tai sairaalahoitoa.
Lopuksi on arvioitava, tarvitaanko pidempiaikaista mielenterveyden jatkohoitoa.
Jouko Lönnqvist
tutkimusprofessori
3.1.2005